Oleilua Kreikassa

22.12.2024

Tämä on kysymys, jonka kuulen usein. Vastaan: "Oleilen, elelen."

Olemme niin tottuneita siihen, että ihminen määrittyy sen mukaan mitä hän tekee. Mitä minä siis olen, jos oleilen ja elelen? Olenko enää mitään mitä olin? Olin psykoterapeutti, esitystaiteilija, pedagogi, kouluttaja, työnohjaaja. Enkö enää ole, jos en tee mitään? Ennen kaikkea olenko itselleni mitään? Mitä muuta olen kuin se mitä teen työkseni? Miten määrityn itselleni?

Minua on aina kiehtonut joutilaisuus, päämäärätön ajelehtiminen (derivee), mietiskely, tyhjyys. Tuntuu, että tärkeintä on juuri se, että en ole kiinnittynyt määritelmään itsestäni vain tekijänä. Muuten tästä oleilusta tulisi ahdistavaa.

Voidaanhan sitä pitää hulluutena, että olen opiskellut ja tehnyt työtä jota rakastan, ja nyt luovun kaikesta. Olen saavuttanut päämääriä, joita olen tavoitellut. Nyt en tavoittele mitään. Osaanko vain olla ja elää sitä mitä minulla on?

Olen puhunut paljon ympärilläni oleville ihmisille olemisen tärkeydestä. Nyt saan elää tuota olemista. Meneekö elämä hukkaan, jos vain olen? Elämäni olisi joskus mennyt hukkaan, jos ei olisi ollut päämääriä silloin, kun niitä tarvitsin. Menin kohti olemista tutkien ja ja kokien. Opettelen edelleen olemista.

Minulle myös ryhmäpsykoterapia perustuu pitkälti olemiseen. Kuinka olen tässä ja nyt? Mitä se tarkoittaa? Kuinka mieli voi olla vapaa ja voin asettua olemaan? Asettua olemaan itseni ja toisten kanssa: tarkastelemaan ja luomaan suhdetta itseeni (tämä luominen ei pääty koskaan) ja toiseen. Kuinka asettua tietoisesti kokemaan? Olemaan aktiivisesti läsnä; uteliaana. Uneksua, liikkua ajassa eteen- ja taaksepäin, kuvitella - ilman, että arvotan onko tämä tärkeää.

Asetun ulkopuolelle. Otan etäisyyttä, jotta näkisin tarkemmin. Tämä on tapani liittyä. Koen yhteyttä olemisen kautta. Enää ei ole tunnetta siitä, että jäisin ulkopuolelle vaan juuri täältä käsin olen siellä, sisällä ja lähellä, omassa mielessäni.

Hermosto lepää ja on samaan aikaan valppaana. Saatan katsella pitkiä aikoja aaltoja, puun heilumista tuulessa. Kuunnella merta. Tunnustella kehoni liikkeitä ja tuntemuksia. Nyt on aikaa.

Täytän muutaman viikon päästä 54 vuotta. Elämää on enemmän takana kuin edessä. Mikä on tässä kohdassa elämää tärkeää? Oleilu. Pysähtyminen. Etäisyyden säätely. Oleminen siellä missä on jotakin uutta koettavaa. 

Konkreettisella paikalla on merkitystä olemiselle. Haluan olla ja elää ulkona. Liikkua paikasta toiseen, kun siltä tuntuu. Kuulua ei mihinkään ja kaikkialle. Rikkoa kaikki rutiinit ja luoda uusia.

Kaikkea työtä en ole lopettanut. Ja tunnen, että tästä olemisesta kumpuaa jotakin mikä myös kutsuu minua tekemään. Sitten joskus.

Reissussa rähjääntyy

Matka pakulla (Pösö Boxer 2001) alkoi 1.11.2024 Helsingistä kohti Kreikkaa. Työt jäivät osittain Suomeen.

Miksi ihmeessä jättää talvehtiva Suomi ja työ, jota rakastan, ihmiset, joita kaipaan? Yksinkertainen vastaus tähän on, että yhteen elämään voi mahtua monenlaisia vaiheita, jotka tulevat jossain vaiheessa tiensä päähän. Se, mitä on luotu vuosia ja vuosia, kovalla työllä, alkaa tuntumaan hitaasti, mutta varmasti itsensä toistolta ja ajoittain jopa liiankin turvalliselta. Tässä kohdassa elämääni olen minä. Elämää on enemmän takana kuin edessä.

Turvan tunne ja pelko ovatkin teemoja, joita olen pyöritellyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Mitä kapeammaksi ja ennakoitavammaksi elämä muuttuu, sitä helpommin voin suistua raiteiltani pienemmästäkin muutoksista ja vastoinkäymisestä. Alan kuvitella, että elämäni olisi hallinnassa.  Toisaalta, jotta tasapaino säilyisi, on osattava kuvitella, että minä hallitsen tämän, silloinkin, kun se ei ole hallittavissa. Reissussa, jossa olen alkeellisissa oloissa, ja eteen tulevien tapahtumien heiteltävänä, joudun sietämään lähinnä itseäni avuttomana ja jokseenkin turvattomana. Ajattelen, että se on hyväksi minulle; konkreettisesti joutua tilanteisiin, jotka tuntuvat mahdottomilta, pelottavat ja heilauttavat turvallisuuden tunnetta. Ja voi, että sitä tunnetta, kun tästäkin selvisin!

En aio postailla ihania kuvia, mahtavia maisemia, vaan enemmänkin tutkailla kuvien kautta niitä tapahtumia, joiden äärelle nomadielämä minua kuljettaa.